Aloitin uuden homman. Aika inhottavaa olla pihalla töistään. Tästä se lähtee pikku hiljaa. Tutustun työntekijöihin, asiakkaisiin. Yritän olla armollinen itselleni ja antaa aikaa.
Syömiset on parempaan suuntaan. Ei hyvällä mallilla, mutta vähän paremmin kuitenkin. Ehkä se tästä vielä lähtee paranemaan.
Esikoinen, tuo äidin vuoristorata-lapsi on 12 vuotta. Taas on menty lujaa viime aikoina. Toiveissa rauhallisempi vuosi. Ja murkkuikä pukkaa päälle ja lujaa.
Ei mitään järkevää sanottavaa tai kerrottavaa. Kohta vien pienemmät harrastamaan ja sieltä Poju pääsee vihdoin Funparkkiin. Pojulla murtui kesällä käsi edellisenä iltana kun seuraavana aamuna oli Särkäniemen reissu tiedossa. Pikkusisko pääsi Särkäniemeen, mutta Poju lääkäriin. Nyt korvataan menetetty huvipuistoreissu.
Ja Esteri, siitä on tullut maanisesti askarteleva. Me vaan askarrellaan. Ja yhtäkkiä keksin, Näpsä-käsityökoulu. Sinne on haku toukokuussa, mutta hakemuksia voi laittaa ympäri vuoden. Ja Esteri sai paikan! Mennään maanantaina tutustumaan. Nyt se lapsi saa askarrella jossain muuallakin kuin kotona mun kanssa. Jotain hyvääkin siis tapahtuu.
Ja olen saanut työasioissa pari sellaista kehua viime viikkoina sellaisilta ihmisiltä joita kovasti arvostan, että niillä jaksaa pitkään ja ne antavat luottamusta siihen, että teen oikein.
En siis ihan aina valita vingu vaikka siltä tämä välistä tuntuu.
Että hyvä elämänhän sulla on. Uusi työ, uudet hasteet ja kehujakin :)
VastaaPoistaTohun murkkuikään ei osaa oikein mitään sanoa. Se on ehkä sellaista.... Mä josks llin et osaan aikanaan omien lasten mrkkkikiklle nauraa, mt pahoin pelkään etten sitä osaakaan....
Voimia