Normaalin nurjapuoli

Isä, äiti, kolme lasta, pari koiraa, tavallinen perhe tavallisessa talossa tavallisessa kaupungissa... Niinhän se menee, eikö?

Tässä olen viime aikoina miettinyt sitä mikä on normaalia. Normaali on suhteellinen käsite. Se mikä on naapurin normaali ei ole meidän normaali ja mikä on naapurin normaali ei välttämättä olekaan teidän normaali. Kuka määrittää normaalin rajat?

Ollaanko me siellä normaalin nurjalla puolella? Pikkusisko kysyy veljeltään saunassa: Miltä tuntuu olla autistinen? Veli vastaa miettimättä: En voi tietää, koska en ole koskaan ollut normaali.
Lapsella ei ole mitään kokemusta siitä, että miltä tuntuu olla jonkun muunlainen. Silti hän tietää 11 vuoden iässä, että ei ole normaali. Ukolla meni taannoin esikoisen huonoon käytökseen hermot: Etkö voisi hetken käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset? Esikoinen huusi vastaan, että ei ole sellaista kuin normaali. Mies korjasi, että voisi käyttäytyä niin kuin sivistyneet ihmiset käyttäytyy toisiaan kohtaan.

Meillä kaikilla on omat omituisuutemme, mutta mikä tekee minusta normaalimman kuin sinusta? Tai miksi naapuri on normaali, mutta meidän perhe ei?

Viime keväänä keskusteltiin lasten lääkäreistä. Poika kysyi, että kuka on pikkusiskon lääkäri. Pikkusisko vastasi, että ei tarvitse lääkäriä, koska on normaali. Näin meillä normaalina keskiviikkona, normaalissa perheessä.