Kevättä rinnassa

Minä, joka en tykkää koirista, sekosin viime syksynä. Päätin, että Turkispuuhkalle eli mäyräkoiralle pitää saada kaveri. Turkispuuhkan kasvattajalla oli tarjolla kääpiöversio Puuhkasta. Viikko mietittiin, että mitä tehdään, ja perjantai-illalla kysyin lapsilta, että haetaanko pentu meille.
Se oli pieni. Ihan alkuun se kulki suorin jaloin Puuhkan vatsan alta ja vaani meitä keittiön kaapin alta. Turkispuuhka on sellainen lampaanhermoinen tyyni tapaus, mutta tämä pikku kaveri... se vasta temput keksii. Se on siellä missä tapahtuu ja jos ei tapahdu, niin tämä kaveri laittaa tapahtumaan. Kaveria kutsutaan nimellä Adhd-orava.
Yhteiselo alkoi sujumaan reilun viikon päästä, mitä nyt Turkispuuhka piti syömälakkoa alkuun. Adhd-orava on muuten kelpo yksilö, mutta se ei millään meinaa oppia sisäsiistiksi. Kaikki sujui kunnes Puuhkalla alkoi juoksu kuukausi sitten.  Adhd-oravalla oli ikää siinä kohtaa 7 kuukautta. Me tyhminä ajateltiin, että se eu vielä ymmärrä mistään mitään. Ja voi kuinka väärässä me oltiinkaan.
Tämä nippa nappa nelikiloinen pentu oli sitä mieltä, että hän on mies talossa sanan varsinaisessa merkityksessä. Voi sitä ulinan määrää ja yrityksestä ei ollut puutetta.
Orava lähti kaverille hoitoon. Keskimmäinen kulki kädet silmillä ja käski viedä koiran pois, kun se oli niin ällöttävä.
Tulipa sitten kerralla keskusteltua nuorison kanssa kuukautiset, lisääntymiset, ovulaatiot ym. Ei tarvi hetkeen keskustella mistään seksiin liittyvästä.
Nyt tilanne on jo ohi. Puuhka on oma itsensä ja Adhd-oravan ei tarvitse enää todistella olevansa muuta kuin pahainen pentu.