Mieli on rauhallisempi. Kävimme eilen pienten kanssa katsomassa Esikkoa. Hyvä paikka ja hyvät hoitajat. Enemmän kodin kaltainen kuin sairaala. Vierailut on rajoitettu, samoin puhelut.

Esteri on kovin huolissaan. Sisko on poissa kaksi viikkoa. Poju lupasi antaa kaikki rahansa, jos tarvitaan lääkärilaskuihin. En edes ollut itse ajatellut mitään rahaa, mutta poika kysyi heti, onko se kallista olla sairaalassa. Pojun hento kuiskaus aamulla kouluun lähtiessä: " Mulla on, äiti, ikävä."

Kotona olen jotenkin levoton. En saa tehtyä mitään. Esikon huone on kauheassa kunnossa. En saa siivottua sitä. Jos siivoan sen, se on liian siisti. Nyt se näyttää siltä, että Esikko voi hetkellä millä hyvänsä astua sekamelskasta.

Nyt meitä vihdoin kuunnellaan. Olen yrittänyt hakea apua lapselle kohta kuusi vuotta. Esikko itse on rauhallinen eikä edes pyytänyt kotiin eilen. Hetki kerrallaan, päivä kerrallaan.