Esikko 10v

Esikko täyttää ensi viikolla kymmenen vuotta. Olen ollut kohta kymmenen vuotta äiti. Rakas draamalapseni. Niin ihana ja niin haastava, niin iso jo ja sittenkin niin kovin, kovin pieni.

Muistan edelleen, kun minulle selvisi, että olen raskaana.
Kaukoseurustelimme, puolivuotispäivänä tein koulun asuntolan vessassa raskaustestin. Siihen ilmestyi heti kaksi viivaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minulle ei käy näin. Minä, joka olen vastuuntuntoinen, huolehdin ehkäisystä ym. olen vahingossa raskaana. Kaverit tekee vaikka mitä ja niille ei käy näin. Ukko ei ollut kovin innoissaan ja ehdotti sellaista lopullista ratkaisua ongelman poistamiseksi. Sanoin EI! Tämä on minun ratkaisuni ja sinä teet omasi, en tapa tätä vauvaa. En voi ketään pakottaa isäksi, mutta minuakaan ei voi pakottaa sellaiseen minkä tiedän vääräksi. Edelleenhän tuo mies on tossa ja nyt näitä lapsia on kolme.

Voin todella pahoin ja oksensin kolme kuukautta. Muistan edelleen ne hennot ilmakuplien tapaiset ensiliikkeet. Esikoinen oli todella vilkas jo mahassa. Lauloin mahalle ja silittelin sitä. Tiesin ja toivoin, että tyttönenhän siellä kasvaa. Lupasin sille kertoa kaikki salaisuudet jotka tiedän. Pelkäsin, toivoin ja odotin.

Muutettiin Ukon kanssa saman katon alle, kun olin kahdeksannella kuulla raskaana ja siitä meni pari viikkoa kun meitä oli kolme. (Älkää kokeilko kotona, en suosittele.)

Meidän mustatukkainen mennikäinen syntyi pimeänä, sateisena ja mustana marraskuun perjantaina 16 ja puolen tunnin urakan jälkeen. Synnytin jakkaralla Ukon tukiessa minua selän takaa. Se pieni, punainen, tuuheatukkainen öhisijä oli kauneinta mitä olen koskaan nähnyt ja se oli kokonaan meidän.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyvä kuin vähemmän hyvää. Hetkeäkään en ole katunut, että pidin pääni. Joitain päiviä saattaisin vaihtaa tai unohtaa, mutta olen valtavan iloinen ja ylpeä kauniista ja taitavasta tytöstämme.

Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!