Parisuhteellista 2.

Tiitu kommentoi edelliseen kirjoitukseen, että monelta ei olisi onnistunut raskaus yksin ja muutto yhteen vasta ihan loppuraskaudesta. Aloin kommentoida siihen ja huomasin, että teksiä tulee ainakin puoli metriä. Ajattelin jakaa sen sitten näin.

Eli ihan alusta...
Me ollaan tunnettu Ukon kanssa 16-vuotiaista asti, pyörittiin lukoiaika samassa kaveriporukassa. Meillä ei varsinaisesti ollut silloin koskaan mitään juttua. Meillä oli viha-rakkaussuhde. Aluksi me inhottiin toisiamme. Minusta Ukko oli liian kaikkitietävä ja tärkeilevä ja Ukon mielestä minulla oli liian iso ego. Jonkinlaista sähköä kuitenkin on aina löytynyt.
Seurustelimme tahoillamme ym, asuimme eri kaupungeissa, näimme harvakseltaan, yleensä jossain uuden vuoden pippaloissa tai vastaavissa, kun koko kaveriporukka kokoontui. Emme juuri olleet tekemisissä kahdestaan.

23-vuotiaana lähdin Lappiin opiskelemaan, lähinnä karkuun. Olin kolmisen vuotta sellaisessa , miten sen nyt sanoisi, haastavassa parisuhteessa. Emme asuneet yhdessä, mutta draamaa ja mustasukkaisuutta löytyi vaikka muille jakaa. En tunnustanut edes itselleni, että pakoon lähdin. Näin jälkeen päin elämäni fiksuin teko. Olin liian lähellä ja liian kiinni. Syytin exää liiallisesta mustasukkaisuudesta ym. En nähnyt omaa osuuttani ollenkaan. Välimatka antoi perspektiiviä ja rohkeutta lopettaa tuhoava suhde. Olin vuoden yksikseni ja vannoin, että en ota enää yhtään miestä ristikseni. Ja kuinka kävi.

Yhtenä juhannuksena Ukko kuskasi minua ja olimme moneen vuoteen ihan kahdestaan. Mitään ei tapahtunut, Ukolla oli tyttöystävä. Sen jälkeen soittelimme ja lähettilimme sähköpostia. Ukko jätti tyttöystävänsä ja ajoi sellaisella rämäautolla pohjoiseen minun luokseni. Siitä se sitten alkoin. Ukon ja minun välillä oli 700km:ä. Välimatkan takia näimme harvoin, noin kerran kahdessa kuukaudessa, ei opiskelijoilla ole varaa matkustaa. Kosin Ukkoa karkauspäivänä, ihan vitsillä ja seuraavana päivänä Ukko talutti minut kultasepänliikkeeseen ja osti kihlasormuksen. Sitten sitä oltiin kihloissa. Juhlimme kahdestaan kihlajaisia mökillä keskellä talvea. Olen melkein 100%varma, että silloin Esikko on saanut alkunsa. Meidän kihlajaislahja.
Lähdin takaisin pohjoiseen. En hetkeäkään epäillyt olevani raskaana. Parin viikon aikana olo oli todella huono. Alamaha kramppasi ja juoksin vessassa vähän väliä, kun olin varma, että nyt kuukautiset alkoivat. Myöhemmin selvisi, että ne olivat kohdun venymiskipuja, ihan samanlaisa, kun kuukautiskivut.
Olisin voinut vaikka heti muuttaa Ukon luokse, jos olisin halunnut. Kävin koulua kevätlukukauden. Olin jo tammikuussa sopinut meneväni kesäksi töihin vanhaan työpaikkaani. Palkka oli todella hyvä, olin jo hommannut asunnon ja kaikki kesäksi. Ja todella tarvitsin ne rahat. Ukolla taas oli omassa kaupungissaan työpaikka ja koulu. Asuimme kesänkin siis eri paikoissa, tosin paljon lähmpänä toisiamme. Näimme usein ja puhuimme puhelimessa monta kertaa päivässä. Syksyllä menin hetkeksi vielä kouluun.
En ehkä tekisi nykyään samoja ratkaisuja kuin silloin. Ei Ukko siis ollut mitenkään etäinen.

Lastenhoito ja äitinä oleminen ei ole ollut minulle koskaan mitenkään erityisen vaikeaa tai haastavaa. Parisuhde taas on ollut. Meillä oli omat kasvukipumme. Tavallaan harmittaa, että ne käytiin vasta sitten, kun meillä oli jo vauva, mutta niin se elämä meni. Osaltaan syytän niistä vaikeuksista Esikon ongelmia, sitä että vauva-parka joutui kuuntelemaan riitojamme ja tuntemaan minun ahdituneisuuteni ja turvattomuuteni. Kaikesta kuitenkin selvittiin. Syyllisiä on turha hakea. Parhaamme tehtiin vaikeassa tilanteessa ja tässä ollaan nykyään, 11 vuotta myöhemmin: hyvä parisuhde, kolme lasta ja kaikkea muuta.