Esikon paino on nousut, taas. Olen aika huolissani, koska olen tehnyt omasta mielestäni kaiken mikä on vallassani. Esikko on 2% päässä liikalihavuuden rajasta. Kaksi muuta lasta eivät ole edes pyöräitä, Poju on jopa laiha. Kaikille samaa ruokaa, samat herkut ja Esikko lihoo.
Tulin siihen tulokseen, että sitten lisätään vaan liikuntaa. Juttelin Esikon kanssa. Ensin sain esiteinin asenteineen kaikkineen vastaani. Nyrpistelyä, ärähtelyä, muutoksen vastaisuutta. Lopulta sovittiin yhdessä, että olemme molemmat herkkulakossa koulun loppuun asti, alamme yhdessä urheilemaan vähintään kaksi kertaa viikossa. Jos pystymme olemaan ilman herkkuja tämän pari kuukautta, niin kesäkuun alussa menemme palkinnoksi ihan kahdestaan Ikaalisten kylpylään.
Viime viikolla kävimme yhdessä lenkillä ja uimassa.
Eilen ostin Esikolle kävelysauvat ja ajattelin ilahduttaa lasta. Ja mitä vielä, nyrppäilyä ja ärhentelyä: En halua mihinkään sauvakävelylenkille, haluan pyöräillä... Pyörää ei ollut huollettu vielä talven jäljiltä, ketjut ruosteessa, satula liian alhaalla, dynamon ruuvit löystyneet eli valo paloi koko polkemisen ajan... Niinpä me sitten pyöräilimme. Koko alkumatka oli yhtä rutkutusta, jalat väsy, pylly puutui, mäet oli liian jyrkkiä... Minusta tuntui kuin vetäisin perässäni mököttävää ja jarruttavaa kivirekeä.
Kun päästiin kotipihaan, tyttö toteaa ilosella naamalla, että voi vitsi kun oli kiva lenkki, mennäänkö huomenna uudestaan. Tänään sitten pyöräillään pitempi lenkki iltapäivällä sen jälkeen, kun Ukko on huoltanut lapsen pyörän.
Tuntuu, että lasten kanssa, tai ainakaan Esikon kanssa, ei voi voittaa. Ikinä ei osaa arvata mikä reaktio tulee. Tarvitaan luovaa asennetta ja pitkää pinnaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti