Jumppabarbiangsti

Raahasin itseni väkisin kaverin painostuksella eilen jumppaan kahden kuukauden tauon jälkeen. Menimme luotto-ohjaajan BodyBalance tunnille. Ja mitä tapahtuu. Tämä karismaattinen mies, joka saa juuri minut tuntemaan itseni tervetulleeksi hänen tunnilleen ja saa minut tuntemaan, että hän on nimenomaan ilahtunut juuri minun näkemisestäni, on poissa. Tilalla on täydellinen Jumppabarbi. Pituutta 170cm, painoa ehkä juuria juuri yli 50kg, paksut vehnänvaaleat hiukset kivalla ponnarilla, joka heilahtelee pään pirtsakassa tahdissa, valkoiset hampaat ja pirteä hymy. "Ihanaa nähdä teidät täällä tänä iltana. Luvassa on iiiiihana kehon huoltotunti ja ainakin minulle tämä tulee niiiin tarpeeseen.", hehkuttaa tämä jumppaihme korokkeelta.

Huomaan sisäisen bitchini heräävän. Tekee mieli näytyllä keskisormea. En ainakaan tee mitään. Ni, ettäs tiedät siellä lavalla, ni. Ja tytöllä on varmasti tosi ruma luonne. Ihan kamala se on varmaan sisäisesti. Siitä olen ihan varma.

Ja kateudellahan ei ole mitään tekimistä koko asian kanssa.
Ei jumppasaleille saisi palkata tuollaisia barbeja vetämään tavallisten pulliasten jumppia. Vaikka laihduttaisin itseni 55 kiloiseksi, laittaisn tukkalisäkkeen ja vaalentaisin tukkani, valkaisisin hampaani ja antaisin kiristää tissejäni, en ikimaailmassa näyttäisi sellaiselta. Ei sillä, että haluaisin näyttää juuri hänenlaiseltaan, mutta kuitenkin. Alemmuuskompleksit kehiin vaan ja itsetunto pohjalukemiin. Tuollaisen tunni jälkeen tekee mieli vajota sohvalle ja vetää kaksin käsin sipsejä ja suklaata. Ihan sama, en kuitenkaan pääse jumppabarbin mittoihin. Saman tien voin luovuttaa kokonaan ja välittää vain mahan ja aivojen mielihyvänkeskuksen viesteistä.

Noustaan barrikaadeille. Vaaditaan tavallisen ihmisen näköisiä jumppaohjaajia. Pikkuisen parempia kuin me, että tulee illuusio siitä, että kyllä mekin tuohon pystymme, jos pikkuisen pinnistämme. Ei Jumppabarbeille! Ni kerta! En suostu, en.

P.S. Ihan hyvän tunnin se tyttö veti.