Hiihto on niitä harvoja urheilulajeja joista olen pitänyt aina.
Eilen hiihdin aamupäivällä keverin kanssa tunnin verran. Iltapäivällä otin tytöt mukaan ja ladulle. Houkuttimena oli itsetehdyt runebergin tortut ja kuuma kaakao kermavaahdolla. Ukko vei Pojun uimakouluun, eli miehet eivät tulleet ladulle.
Esikko hiihti 7km:ä ja me Esterin kanssa mentiin kierros, eli 3.5km:ä. Olin tosi ylpeä Esteristä. Hienosti Tirppa jaksoi hiihtää koko matkan, kivaa oli eikä yhtään vinkunut. Alamäet olivat pikkuisen haasteellisia, kun varpaat menivät nenän edelle ja senhän nyt kaikki tietää mitä siitä seuraa... Suorin vartaloin taakse päin...
Tänään oli tyttöjen harrastupäivä, Esikolla orkesteri ja Esterillä muskari. Poju sai mennä leikkimänn naapuriin kaverinsa luokse siksi aikaa. Ja mitä tein minä. No pakkasin sukset autoon ja hiihdin Pyynikillä sen aikaa. Oli aika haasteellinen hiihtomaasto, hurjia alamäkiä ja vielä pahempia ylämäkiä tai siltä ne ainakin tuntuivat, ne ylämäet. Niitä oli paaaljon enemmän kuin alamäkiä ja ne olivat myös jyrkempiä, varsinkin se viimeinen nousu Pyynikin Näkötornille, pulssi oli 178.
Olisi ollut aivan ihanaa jäädä hiihtolenkin jälkeen kahville tai kaakaolle Näkötornille, mutta kun oli se aikaraja. Täytyy ottaa vaikka Esikko mukaan viikonloppuna ja hiihdellä ensin ja sitten lopettaa lenkki sinne kahvilaan. Sieltä saa maailman parhaat munkit. Muulle porukalle ne mäet taitaa oikeasti olla vielä liian rankkoja.
Liikunta maistuu pitkästä aikaa. Ja olo on hyvä. Tätä lisää, kiitos
Minä en uskalla ollenkaan enää laskea isoista mäistä. Se on tylsää kun lapsi menisi mielellään mäkisempiä reittejä ja hän sitten joutuu minun kanssani hiihtämään suoraa ja tasaista reittiä.
VastaaPoista