Varoitus etukäteen. Tätä tekstiä ei ole pakko lukea. Tämä sisältää raskaan luokan valitusta ja vinkunaa.
Onko pakko, jos ei halua?!?!!
En haluaisi olla juuri nyt teini-ikää lähestyvän tyttölapsen äiti. Miksi kukaan ei varoittanut tästä? Tai vielä parempi kysymys: Olisinko uskonut, jos minulle olisi kerrottu?!
Minusta on jotenkin todella epäreilua, että kun meillä on ollut Esikon kanssa hankalaa siitä lähtien, kun eka uhma iski alle kaksi vuotiaana ja nyt kun on ollut vasta vuoden verran helpompaa, niin jo nyt iskee murkkuikä.
Ensioireita on ollut jo muutaman kuukauden näkyvissä. Ekaa kertaa on vängätty kotiintuloajoista ym.
Viime sunnuntaina, ihan hyvässä hengessä, Esikko halusi tietää koska hänen sopisi mennä kaverilleen yökylään. Kaveri on vihdoin saanut oman huoneen isonveljen muutettua pois kotoa. Siinä juteltiin ja kesken keskustelun kuulen lauseen: ... ja sitten kun niiden porukat on poissa viikonlopun, niin me sitten pidetään ne pyjamabileet...
Hetkinen, te olette 11-vuotiaita ja te ette ole keskenännen yötä missään! Mistä tällainen edes pälkähtää päähän!!! Esikko tietenkin veti herneet nenää ja kunnolla, mutta ei mitään suurempaa kohtausta syntynyt.
Viikolla Sisko soitti. Esikko oli luottamuksella kertonut, että kun he nyt menevät viikonloppuna yhden yön orkesterileirille, niin he ovat tyttöjen kanssa suunnitelleet karkaavansa ikkunasta ja vakoilevansa poikia. Minä kotilohikäärmeenä soitin tietenkin orkesterinjohtajalle ja kerroin tyttöjen suunnitelmat. Esikolle en puhunut mitään, koska jos hän olisi tiennyt, että Sisko on lörppinyt, niin kumpikaan meistä ei sen jälkeen olisi kuullut enää yhtään mitään Esikon asioista.
Tytöt saivat huoneen tokasta kerroksesta. Sekös minua nauratti ja kovasti.
Eilen Esikko tuli väsyneenä leiriltä kotiin. Kiukutteli, rähjäsi ja pahoitti veljensä mielen oikein kunnolla. Illalla löysin tytön lukemasta salaa nukkumaanmenoajan jälkeen. Otin kirjat pois. Sain päälleni syyttelyä ja haukkumista. Myös sain kuulla olevani paska. Siinä kohtaa meni hermo totaalisesti. Annoin viikon kotiarestin. Meillä ei nimitellä ketään.
Tänään Esikko on kulkenut naama rutussa ja tiuskinut kaikille.
Mielialat muuttuvat koko ajan ja paha mieli tulee ihan pienistäkin asioista. Ei se ole lapsellekaan kivaa, mutta meille se on todella raskasta.
Taidan muuttaa Aasiaan, siellä ei kuulemma tunneta sellaista käsitettä kuin murrosikä.
Saanko alentu esiteinin tasolle ja alkaa huutamaan ja nimittelemään ja paiskomaan ovia! Onko aina pakko olla esimerkki ja käyttäytyä kypsästi. Mitä jos ei vaan halua.
En siis oikeasti nimittele ja hauku, mutta joskus tekisi mieli antaa takaisin. Eikä vain sanoa, että sinua minä rakastan ja sinä olet maailman tärkein, en vain tykkää siitä mitä sinä teet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti